maanantai 30. huhtikuuta 2018

Työelämätaidot ja yrittäjyys koulussa - yhteistyötä, yritteliäisyyttä, onnistumisia ja haaveita

Tänään pääsin jälleen näkemään kouluissa tehtävää hienoa työtä, kun sain kutsun Kajaanin Soidinsuon koululle Pikku Yrittäjät -ohjelman lopputapahtumaan. Tutustuminen koulujen ja päiväkotien arkeen on sivistysjohtajan työn valopilkkuja.

Soidinsuon koulun kuudennet luokat ovat perehtyneet kevään aikana projektityönä työelämään sekä talouteen koulun rehtorin Pertti Määtän opetuksessa. Projektia on toteutettu Pikku Yrittäjät ohjelman mukaisesti ja Kainuun YES-verkoston tuella. Oppilaat olivat perustaneet projektissa omia pikkuyrityksiä, joiden nimissä he myivät vappuisia herkkuja sekä erilaisia elämyksiä. Asiakkaita näytti riittävän mukavasti. Paikalla oli paitsi koulun väkeä myös vanhempia, isovanhempia sekä alueen asukkaita.

Kokemukset projektista ovat olleet rehtorin mukaan erittäin hyvät ja tapahtumasta välittyikin oppilaiden motivaatio, iloinen yhdessä tekeminen sekä yritteliäs asennoituminen koulutyötä kohtaan. Ja vaikka kyse on ollut yksittäisestä yhteiskuntaopin oppiaineesta, ovat rehtori ja opettajat yhdistäneet voimia ja tehneet oppiainerajat ylittävää yhteistyötä. Ainakin äidinkieli, kuvataide ja käsityö olivat yhdistyneet projektissa.

Vieraita oli vauvasta vaariin -
tulevaisuuden koululainen, Veikko

Oppimisen iloa ja työtä tunteja laskematta


Listaa yrityksistä, joissa
oppilaat olivat vierailleet
Erilaiset projektit ja opetuksen eheyttäminen ovat koulutyön suola ja sokeri. Kun oppilaat ovat innostuneita, ei koulutyö uuvuta tai tunnu tympeältä. Oppilaat olivat nähneet vaivaa projektin toteuttamiseksi. Jotkut olivat valmistelleet tapahtumaa iltaisin ja viikonloppuna. Toiset olivat esimerkiksi tänään aamulla heränneet varhain leipomaan tuotteitaan myyntiä varten. Oppilaat olivat myös kiertäneet useita paikallisia yrityksiä, jotka olivat osaltaan saattaneet tukea pienin lahjoituksin tapahtumaa. Mikä tärkeintä, oppilaille oli muodostunut takuulla hyvä kuva paikallisesta yritys- ja elinkeinoelämän kentästä. Projektin aikana yritykset olivat rakentaneet verkkoon omat kotisivut, joissa esiteltiin yritys ja sen tuotteita. Enää taisi olla vain pieni askel ottamatta kohti todellista verkkokauppaa.

Projektissa valmistetut
yrityksen kotisivut
Opettajalle Pikku Yrittäjät -konsepti on vaivaton toteuttaa. Tarjolla on rutkasti materiaalia sekä myös tukea tarpeen vaatiessa. Pertti-rehtori muistutti, että konsepti sopii erittäin hyvin eri-ikäisille koululaisille. Viime vuonna Soidinsuon koulussa toimintaa oli tehty onnistuneesti toisen luokan oppilaiden toteuttamana. Kajaanissa olemmekin lähteneet tekemään systemaattista yhteistyötä yrittäjyyskasvatuksen eteen yhteistyössä esi- ja perusopetuksen, toisen asteen sekä ammattikorkeakoulun koulun kanssa. Joissain kouluissa toiminta on ollut systemaattista jo pitkään, kuten Kajaanin Lyseon peruskoulussa, ja toisissa harjoitellaan toimintaa. Suunta on kaikkialla kuitenkin sama: yritteliääseen (yhteis)työhön kasvamista sekä omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytämistä. Lasten ja nuorten kasvun ja Kajaanin alueen kehittymisen kannalta on tärkeää, että eri kouluasteiden tavoitteet ovat yhteiset ja samansuuntaiset ja tuemme toisiamme tavoitteiden toteutumiseksi.


Lopuksi - haave luo tavoitteen, tavoite luo tahtoa ja tahto motivaatiota ponnistella haaveen tavoittamiseksi 


Työelämätaidot ja yrittäjyys ovat yksi laaja-alaisen osaamisen osa-alue uuden perusopetuksen opetussuunnitelman tavoitteissa. Jo nyt työelämä edellyttää meiltä paljon. Mitä työelämä edellyttää meiltä tulevaisuudessa, kun nykyisenkaltainen työ ja mahdollisesti työn luonne muuttuvat? Kysymys on aivan keskeinen ihmisen hyvinvoinnin ja tasapainoisen yhteiskunnallisen elämän näkökulmasta. Nykypäivänä kiistellään paljon siitä, mitä koulun tulisi lapsille opettaa. Mikä on oppiaineiden sisältöjen merkitys ja laaja-alaisempien valmiuksien merkitys? Mikä on koulun rooli ja missä määrin koulun tehtävänä on ratkaista tukku yhteiskunnallisia ongelmia terveydestä ja hyvinvoinnista perheiden arjen sujuvuuteen saakka? En osaa ajatella kuin, että yhteiskunta ja sen vaatimukset oppimisen ja kasvun näkökulmasta ovat muuttuneet viimeisen 30 vuoden aikana. Joudumme miettimään muuttuvassa maailmassa jatkuvasti koulun merkityksen kirkastamista vastaamaan vallitsevan ajan tarpeita mutta ennen kaikkea lasten hyvän kasvun tarpeita. Faktatietojen ja erilaisten taitojen opettaminen ja oppiminen ovat edelleen tärkeitä. Nostaisin kuitenkin näitä tärkeämmäksi hyvän psyykkisen kasvun ja hyvinvoinnin tarpeet, joiden kasvun tukemiseen katson mm. laaja-alaisen osaamisen alueiden tavoittelemisen kuuluvan keskeisesti. Opetus kasvattaa pelkkien tietojen ja taitojen oppimisen sijaan. Kuvaamani Soidinsuon koulun projektin ehkä kaikkein tärkein tavoite on ollut toiminta, joka mahdollistaa lapsille myönteisen haaveen ja tulevaisuuskuvan muodostumisen. Jos ja kun joku lapsista toteaa projektin päätteeksi, että "haluan olla isona...", on koulu onnistunut tehtävässään. Haave luo tahdon ja motivaation oppimiselle!

Lue myös

Oppimisen tulevaisuus - perustaitojen hallinta, merkitys ja koulun tiedonkäsitys






keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Peruskoulun uusi OPS - tunnistetaan yhteiskunnan muutos ja vastataan siihen lapsen kasvun parhaaksi


Ruotsalaistutkija Gabriel Heller Sahlgren varoittaa HS:n artikkelissa, että maamme uudessa opetussuunnitelmassa toistetaan samat virheet, kuin Ruotsissa tehtiin 1990-luvulla. Artikkelissa viitataan Suomen aiempiin hienoihin PISA-tuloksiin ja koulutuksen ihmeeseen, ja rivien välistä on jopa luettavissa, että uuden OPSn myötä tätä menestystarinaa oltaisiin romuttamassa. Seuraavassa muuttama siteeraus tekstistä:
"Hänen näkemyksensä Suomen salaisuuksista on perinteinen: työrauha, toisto, keskittyminen asiasisältöihin..." 
"Ajatellaan, että edistyksellisyys on se juttu. Kuten se että lasten annetaan leikkiä paljon...”

”Aiemmin sanottiin selvästi, että opettaja päättää opetusmenetelmät”.


”Koko fokus on ollut siinä, että pitää päästä pois perinteisistä opetustavoista.”


"Toinen suuri linja on hänen mielestään faktatiedon painoarvon hämärtäminen"


"Ajatellaan, että faktojen osaaminen ei itsessään ole enää niin tärkeää. Painotetaan valmiuksia, yleisempiä taitoja..."

On todettava, että puurot ja vellit ovat tutkijalla sekaisin, kun katsoo yllä esitettyjä lainauksia. En tiedä... sitä miettii, että olemmeko sokeita elämälle, ilmiöille ja tapahtumille ympärillämme? Tai sitten olen itse ajatteluni ja näkemysteni vanki... mikä on paljon mahdollista sekin. Seuraavassa kuitenkin muutama ajatus noiden poimintojen suuntaamina. Näkökulmani on paikoin mustavalkoinen esimerkiksi oppimismotivaatioon liittyen. On todettava esimerkiksi kouluterveyskyselyn tuloksiin viitaten, että valtaosa oppilaista pitää koulunkäyntiä mielekkäänä.


Yhteiskunnan muutos tuntuu arvoissa sekä arvostuksissa ja sitä kautta muutos vaikutta lasten kasvuympäristöön. Koulun on osattava muuttua ajassa vastaamaan lasten kasvun tarpeita. 

On täytynyt elää silmät ummessa, jos ei ole huomannut yhteiskunnan muutoksen vaikutusta arvoihimme ja arvostuksiimme sekä esimerkiksi polarisaation kasvuun ihmisten välillä. Yhteiskunnat ovat toki muuttuneet iät ja ajat. Viittaan muutoksella jo reilut kaksikymmentä vuotta käynnissä olleeseen tiedon, ihmisten liikkuvuuden, vuorovaikutuksen, työn sekä teknologian muutokseen.  Muutoksella on ollut vaikutuksensa lasten ja heidän perheiden elämään, arvoihin ja arvostuksiin. Koulussa ja oppimisessa muutos heijastuu erityisesti lasten koulumotivaation sekä kiinnostuksen kohteisiin ja sitä kautta myös erilaisten taitojen ja valmiuksien kehittymiseen. Eri aikoina ja eri kulttuureissa lasten ja aikuisten välinen suhde on erilainen. Se mikä toimii toisaalla tai toisessa ajassa, ei toimi muuttuneessa ajassa tai olosuhteissa. Koulun on tunnistettava muutos ja kehitettävä toimintaansa tukemaan lasten kasvua ja hyvää oppimista.


Motivaatiota ei herätetä käskemällä

Otan mielellään vastaan kommentteja siitä, mikä on tämän hetken koulumotivaation tilanne oppilailla. Harmittaa, kun en enää löydä erästä 1990-luvun tutkimusta, jossa kuvattiin silloinen tilanne, joka eteni suurin piirtein seuraavasti: ensimmäiselle luokalle tultaessa jokaisen lapsen motivaatio oli huipussaan mutta koulumotivaatio laski tästä eteenpäin jatkuvasti, ollen lähellä nollaa viidennelle ja kuudennelle luokalle tultaessa. Nollamotivaatio saattoi ilmetä osalla oppilaita yläkouluun siirryttäessä vankkana koulukielteisyytenä ja koulusta pinnaamisena, kuten moni muistamme. Nykyään olen joskus kuullut opettajien ja rehtoreiden sanovan, että tänä päivänä osa, onneksi vielä pieni osa, ekaluokkalaisista aloittaa koulun heikolla motivaatiolla koulua ja uuden oppimista kohtaan. 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä alkoi näkyä merkkejä tästä koulukielteisyyden lipumisesta yhä nuorempiin lapsiin, mikä ilmeni sellaisena että esimerkiksi 3. luokkalainen oppilas ei halunnut tulla kouluun ja vanhemmat eivät pystyneet tälle lapsen tahdolle mitään. Nykyään näitä totaalikieltäytyjiä on jo hitusen enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Miten lie tulevaisuudessa? Faktatiedon ja kuuliaisuuden painottamisella tällaista kehityskulkua ei korjata. Oppiminen on tulen sytyttämistä, ei astian täyttämistä, sanotaan. Sanotaan myös, että voimme kyllä ohjata hevosen veden äärelle mutta emme saa sitä käskemällä koskaan juomaan vettä järvestä. Tästä on kysymys.


Uusi OPS mahdollistaa yksilöllisen sekä oppilasta aktivoivan ja oppimismotivaatiota edistävän opetuksen toteuttamisen 

HS:n artikkelissa ei todeta suoraan mutta rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että uusi opetussuunnitelma on aiheuttanut heikkoja oppimistuloksia. Tahdit viime vuosina vallinneelle suunnalle on lyöty jo vuosia ennen uutta OPSia. Voisi todeta, että uusi OPS on valmistunut h-hetkellä yhteiskunnan muutosta ajatellen. Toivottavasti ei liian myöhään. Yhteiskunnan muutos tiedon tuottamisessa, käsittelyssä sekä jakamisessa, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ihmisten liikkuvuudessa, teknologiassa, työelämässä, elämän epävarmuudessa ja nopeudessa, ihmisten ajattelussa, arvoissa sekä arvostuksissa on ollut suuri ja tulee jatkumaan voimakkaana. Tätä muutosta vasten on selvää, että koulu ei voi toimia sellaisena, kuin se oli 90- tai 80-luvulla. Sahlgren on ”oikeassa”, että fokus ei voi olla siinä, että pidämme kiinni perinteisistä opetustavoista. Pedagogiikka ei voi olla vain faktatiedon painottamista ja summatiivista tiedon muistamisen arviointia. Tiedämme tällaisen opetuksen yhteyden oppilaan oppimismotivaation kehitykselle. Uusi OPS on laadittu nimenomaan vallitsevaa yhteiskunnan muutosta ajatellen.


Opettajaa ja opettamista tarvitaan hyvässä oppimisessa

Uusi OPS ei kiellä faktatiedon opettamista tai hävitä opetusta ja opettajan merkitystä koulussa. Oppimisen psykologiset lainalaisuudet ovat ymmärtääkseni samat kuin ennenkin. Lapsen ajattelun kehittyminen seuraa edelleen samaa rataa kuin ennenkin. Tässä kielen ja ajattelun kehittymisessä, jota oppiminen yhdeltä kantiltaan on, tarvitaan opettajaa edelleen. Opettajan tehtävä on opettaa, ohjata, suunnata ja kontrolloida, tuntea oppilaansa. Ei oppilasta voi heittää oman onnensa nojaan oppimaan tulevaisuudessakaan. Oppiminen on tulen sytyttämistä, jossa onnistumisen kokemukset ruokkivat tulta. Tuli sekä onnistumiset kannustavat ponnistelemaan. Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeen teoria on toimiva teoria kuvaamaan tätä:

”The distance between the actual developmental level as determined by independent problem solving and the level of potential development as determined through problem solving under adult guidance or in collaboration with more capable peers (Vygotsky 1978, 86).”

Oppiminen tapahtuu lähikehityksen vyöhykkeellä, alueella jossa tarvitaan aikuisen tai vertaisten antama tukea ja mallia. Aktuaalinen taso kertoo sen, mitä oppilas jo osaa. On tunnistettava oppilaan potentiaalinen taso, jota kohti tällä lähikehityksen vyöhykkeellä ponnistellaan, tuetusti tietoja ja taitoja kehittäen, ennen kaikkea hyvää oppimismotivaatiota ja myönteistä suhtautumista kouluun ja koulutukseen sytyttäen.


Lopuksi

Yhteiskunnallisissa prosesseissa voidaan havaita nk. laajoja syklejä, eli hiljalleen tietty toimintatapa uudistuu tavaksi, jollaisena toiminta on joskus vuosia sitten ilmennyt. Opetuksessa voisi ajatella, että tällaiset kehityskulut ovat luonnolliset esimerkiksi koulun tiedon ja toiminnan käsityksissä. Olen kirjoittanut blogissa paljon opetuksen eheyttämisestä, monialaisista oppimiskokonaisuuksista, aihekokonaisuuksista, ilmiöistä… miksi tätä nyt haluaakaan kutsua. Teksteissä olen esittänyt huolta myös nk. touhupedagogiikan riskistä, millä tarkoitan sitä, että kouluissa järjestetään oppiaineisiin nähden löyhin tavoittein erilaisia teemapäiviä tai -viikkoja, joista välittyy lopulta kokemus, että kovin vähän opittiin ja ääntä sekä oppilaiden levottomuutta oli senkin edestä. Tämä on toki vain huoli mutta hyvä sanoa ääneen, koska tämä on yksi riski joka täytyy huomioida. Jos koulun toiminta muodostuisi tällaiseksi touhuiluksi, olisi OPSn mahdollinen seuraava suunta ”back to basics”. Onnekseni olen saanut seurata "ilmiömäisiä" teemaviikkoja tai -päiviä tänäkin vuonna, joissa opetuksen eheyttäminen on ollut tavoitteellista, hyvin suunniteltua ja opetussuunnitelmaan sidottua toimintaa, jossa lapset ovat päässeet oppimaan sisältöjä mielekkäällä tavalla sekä harjoittelemaa tiedon etsimistä, käsittelyä ja tuottamisen taitoja oppimiseen innostavassa yhteistyössä toisten kanssa. OPS on monipuolistanut opetusta ja koulun arkea oppimismotivaatiota edistävään suuntaan, opettamista ja opettajan vahvaa roolia unohtamatta!


Ruotsalaistutkija varoittaa: Suomi toistaa uudessa opetus­suunnitelmassa Ruotsin virheet – ”Pelkään, että sitä tullaan katumaan, koska me kadumme nyt”


Varhaiskasvatus koulutusketjun osana ja muutosten pyörteissä

Teksti on avauspuheenvuoro Kajaanissa järjestetyssä Varhaiskasvattaja 2018 koulutuspäivässä 21.4.2018.

Suomalainen varhaiskasvatus on olut isossa muutoksessa viime vuosien aikana. Lainsäädäntöä on uudistettu ja uudistetaan edelleen. Perheille koituvaa palvelun maksuperustetta on muutettu lyhyellä aikaa neljään kertaan. Valtakunnalliset ja paikalliset varhaiskasvatuksen suunnitelmat ovat laadittu ja ne normittavat toimintaa. Mediassa ja erilaisilla foorumeilla käydään keskustelua varhaiskasvatuksen aloitusajankohdan ja velvoittavuuden varhentamisesta. Opettajuus ja kelpoisuudet puhuttavat, ammatin vetovoimaa ja palkkausta unohtamatta.

Muutos yksittäisen palvelutoiminnan äärellä on merkittävä ja kertoo siitä, että varhaiskasvatuksesta on muodostunut jäntevä osa koulutusketjua, jolla tarkoitan varhaiskasvatusta ja esiopetusta, jatkuen perusopetukseen ja toiselle asteelle sekä sieltä aina korkea-asteelle saakka. 

Muutokset opetuksen ja kasvatuksen kentällä, joiden kanssa olemme eläneet vahvasti 2010-luvun ajan, juontavat juurensa vallitsevaan yhteiskunnan muutokseen, jossa meidän jokaisen on pärjättävä niin yksittäisenä ihmisenä kuin yhteisönä parhaalla mahdollisella tavalla. Muutos kosketta kaikkia elämänalueita ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta teknologiaan, tiedon käsittelystä tuottamiseen sekä työn ja ammattien sisällöllisen muutokseen. Muutos on osin nopeaa ja konkreettista mutta osin hidasta ja abstraktimpaa. Mutta olkoonpa kumpaa tahansa, on muutoksella vaikutuksensa arvoihin sekä hyvinvointiimme ja jokainen koemme tämän muutoksen yksilöllisesti – innostuen ja voimaantuen tai huolestuen ja jopa uupuen. Muutos kiteytyy hyvin, kun mietitään miten media ja tiedon kulku ovat muuttuneet 1950-luvulta tähän päivään: kun televisio keksittiin, kesti liki 15 vuotta, että tv saavutti 50 miljoonaa käyttäjää. Kun internet yleistyi 90-luvun alusta, 50 miljoonan käyttäjän raja saavutettiin 4 vuodessa. Instagramin 50 miljoonan käyttäjän raja saavutettiin puolessa vuodessa. Angry Birds tavoitti 50 miljoonaa käyttäjää 35 päivässä ja Pokemon Go kahdessa viikossa.

Olipa muutos hidasta tai nopeaa, on se psyykkinen haaste ihmisille. Elämme luonnollisesti menneen kokemusperustamme varassa. Mennyt aika sekä tottumus ja muodostuneet tavat luovat meille turvallisuuden tunnetta. Kyky nähdä muutos ja muuttumisen tarve (tulevaisuus) ja sitä kautta kyky muuttua ja luopua totutuista tavoista vaatii ponnisteluja sekä sopeutumista. Juuri tämän vuoksi muutos on raskasta ja näin myös usein vaikeaa myös toteuttaa. Koulutusketjun, varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle, on toimittava yhteisten periaatteellisten tavoitteiden johtamana ja tämän ketjun tärkein tehtävä on kasvattaa, nimenomaan kasvattaa ja vahvistaa lasten ja nuorten valmiuksia kehittää itseään muuttuvassa maailmassa. On osattava vaalia sopivasti vanhaa ja elettävä ajan tarpeet nähden ja kehitettävä tätä vasten sopivasti jotain uutta. Muistetaan, että teemme tulevaisuutta yhdessä ja tässä hetkessä. Siksi on tärkeää, että lapset saavat toimia nykyaikaisissa oppimisympäristöissä, nykyaikaisin välinein osaavien opettajien ja avustajien ohjauksessa. Tällä tavalla lapset oppivat nykypäivän tärkeitä taitoja mutta parhaimmillaan heille kehittyy taito hoksata, miten asiat voidaan tehdä vielä nykyistä viisaimmin keinoin ja välinein. Opitaan taitoa tehdä tulevaisuutta.

Miten on sen vanhan vaalimisen laita? Kun maailma muuttuu ympärillämme kovaa vauhtia, on muistettava että on tiettyjä asioita, jotka ovat pysyviä ja vaalittava näitä. Muistetaan, että koulutuksen arvostaminen ja ahkeruus ovat avaimet hyvään kasvuun ja parempaan tulevaisuuteen. Tulevaisuudessa tarvitaan edelleen hyviä käytöstapoja. Tarvitsemme taitoa antaa kiitosta toisille ja tarvitsemme myös itse kiitosta sekä tunnustusta työstämme. Haluamme kokea uutta, tietää ja taitaa sekä hankkia uusia valmiuksia. Meillä on tarve kokea perusturvallisuutta, vapautta sekä asioitten alkuun laittamista. Haluamme vaikuttaa asioiden kulkuun ja ottaa vastuuta itsestä sekä toisista. Koemme tarvetta spontaaniin itseilmaisuun, luovuuteen ja tarvitsemme esteettisiä kokemuksia. Kun tällaiset asiat pääsevät toteutumaan elämässämme, on varmaa että saamme hyvän perustan oppimiselle ja hyvälle elinikäiselle kasvulle.

Toivotan teille erinomaista koulutuspäivä.


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tulevaisuuden inklusiivisessa koulussa laaja-alainen oppiminen ja osaaminen ovat lapsen hyvän kasvun mahdollistajia #Educa2018

Pääsin ilokseni osallistumaan viikonvaihteen Educa-messuille. Hyvä reissu. Virkistävä ja ajatuksia herättävä. Kuuntelin kiinnostuksella mm. Martti Hellströmin juontaman "Mission possible: kaikille sopiva koulu" sekä Jaakko Salon juontaman "Suomalainen koulu vuonna 2030?". Lisäksi osallistuin puhujana Karvin paneeliin "Laaja-alaisuus - oppimisen ja opettamisen haaste vai mahdollisuus vuorovaikutukselle?" Hanna Sarakorven, Hannele Cantellin sekä Hannu Rainermanin seurassa. Seuraavassa muutamia ajatuksia näistä tilaisuuksista. Tilaisuuksissa puhujat esittivät paljon hyviä näkemyksiä teemoihin liittyen. Tässä postauksessa en siteeraa suoraan näitä ajatuksia ja siksi teksti ei anna suoraa kuvaa tilaisuuksien sisällöistä. Pohdin aiheiden ääreltä mieleen noussutta yleisesti.


Inklusiivinen koulu rakentuu lapsen kasvun tarpeiden tunnistamiselle

Suomessa on kymmeniä erityiskouluja ja inklusiivinen koulu on edelleen vain tavoite, johon sälyttyy monenlaisia kysymyksiä, huolia ja jopa ennakkoluuloja. Erityisopettaja Maija Gustafson kiteytti problematiikkaa osuvasti toteamalla, että on nähtävä mahdollisuuksia mahdottomuuksien sijasta. Hän painotti, että kyse on ensisijaisesti asenteista ja tahdosta, ei niinkään resursseista. Rehtori Ville Laivamaa esitteli puheenvuorossaan ratkaisukeskeisen toiminnan vaikuttavuutta yhtenä pedagogisena käytänteenä muun muassa inkluusion edistämiseksi. Laivamaa nosti esille myös erittäin tärkeän ja ajankohtaisen huolen erityislasten yksinäisyyden kokemuksesta. Keskustelu eteni luonnollisesti ja aiheellisesti resurssikeskusteluksi: enemmän rahaa, enemmän opettajien koulutusta jne. Vanhempien ääntä aiheeseen toi Me osalliset ryn puheenjohtaja Susanna Lehti. Vanhemman huoli liittyy usein kohtaamiseen ja arvostamiseen sekä siihen, että ajattelemme perinteisesti vammaisen lapsen koulutuksen polun sellaiseksi, jonka päässä häämöttää ei-vammaisten määrittämät ammatit. Vanhemmat kokevat lasten osallisuuden yleisopetukseen tärkeänä, joskin tähän sälyttyy paljon huolta: joutuuko lapsi syrjään ryhmästä, kiusatuksi.

Uskallan ottaa aiheeseen kantaa kahden vammaisen lapsen isänä. Erityisluokkia tarvitaan tulevaisuudessakin. On aina katsottava ensisijaisesti lapsen etua. Me vanhemmat olemme tärkeässä roolissa: tunnemmeko lapsemme tarpeet, olemmeko hyväksyneet lapsen vammaisuuden ja erityisen tarpeen oppimisen ja kasvun tuelle? Lapsen vammaisuuden hyväksyminen on vaativa paikka meille jokaiselle vammaisen lapsen vanhemmalle mutta erittäin tärkeää lapselle. Hyvän ja psyykkisesti tasapainoisen kasvun perusta on siinä, että saamme kokea tulevamme rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olemme tähän maailmaan sattuneet syntymään. Kuinka pystymme vanhempina tuntemaan lapsen todellisen olemuksellisuuden ja hyvän kasvun tarpeet, hyväksymään tämän ja tukemaan lasta tässä luontaisen olemuksellisuuden suunnassa? Inkluusiota on ajateltava aina lapsen hyvän kasvun tarpeiden näkökulmasta.

Lapsella on oltava oikeus oppimisen ja kasvun tukeen. En pidä kehitysvammaisen lapsen tai paljon tukea tarvitsevan lapsen kannalta täysin inklusiivista koulua hyvänä. Mutta en pidä lapsen kannalta hyvänä myöskään eristämistä erityiskouluihin. Lapsella on oltava mahdollisuus pieneen ryhmään ja rauhaan mutta myös mahdollisuus yleiseen ikäistensä lasten ryhmään. On asioita, tilanteita, oppiaineita tai aiheita, jolloin lapsen on tärkeää saada osallistua yleisopetukseen koulussa. Mutta on myös asioita, jolloin lapsen on saatava osallistua tutun ja turvallisen pienryhmän toimintaan.


Inkluusio ja laaja-alaisuus oppimisessa sekä oppimisen arvioinnissa ovat tie tulevaisuuden kouluun

Saku Tuominen ja Martti Hellström pohtivat,
millainen suomalainen koulu on vuonna 2030
Aivan samalla tavalla kuin koulun laaja-alaiset tavoitteet ovat osaltaan kehittämässä koulua tulevaisuuteen, on myös inkluusio tie ja matka tulevaisuuden kouluun. Koulun vallitseva peruseetos, jossa korostuvat tarkat oppisisällöt, niiden mahdollisimman tarkka ja yhdenvertainen arviointi yksilön kannalta katsottuna, on este koulun kehittymiselle. Niin kauan kuin peruseetos korostaa yksilön yksilöllistä suoriutumista ja etenemistä koulussa, on arviointi helpompaa ja toimivampaa tehdä niin kuin on tähänkin saakka tehty, ja oppilaat ovat järkevää ja toimivaa jakaa ikäkauden sekä taitojen ja kehityksen mukaisiin opetusryhmiin. Voisi ehkä kärjistäen sanoa, että mikään resurssi ei ole riittävä tällöin koulun kehittämiseksi. Kuulostaa toivottomalta mutta uusi opetussuunnitelma sisältää paljon hyviä elementtejä, joita hyödyntämällä voidaan ratkaista tämä yksilöllisyyden korostamisen aiheuttama "pirullinen dilemma". Dilemma asettaa vastakkain myös perustaitojen oppimisen ja laaja-alaisten taitojen omaksumisen sekä näiden arvioinnin.

Suomalaisen koulun tulevaisuutta käsittelevässä keskustelussa Martti Hellström toi eräässä lauseessaan esille sen, kuinka jossain koulussa perustaitojen ja soveltavien taitojen ongelmaa oli ratkottu onnistuneesti: aamupäivä opiskeltiin oppiaineita, niiden sisältöjä sekä perustaitoja (lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan) ja iltapäivällä sovellettiin taitoja erilaisin projektein ja toiminnallisin työtavoin. Hyvä ratkaisu! Olen jossain yhteydessä esittänyt ratkaisuksi tähän jaksotusta: keskitytään tietty aika oppiaineisiin ja perustaitojen oppimiseen ja sovelletaan tämän jälkeen opittuja asioita käytäntöön yhteistoiminnallisin projektein (ks. Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, oppiainejakoisuuden ja aihekokonaisuuksien "pirullisen dilemman" yhteensovittaminen). Karvin paneelikeskustelu luotasi omissa ajatuksissani tätä aihetta: miten omaksumme opsin laaja-alaisuuden idean osaksi koulutyötä ja kuinka opimme arvioimaan lapsen oppimista ja kasvua laaja-alaisesti, hukkaamatta perustaitojen omaksumista? Keskustelu oppimistuloksista ja suomalaisten nuorten tietojen ja taitojen heikkenemisestä johtaa helposti "paluu perustaitoihin -ajatteluun", mikä on aito riski uuden opsin käyttöönottamisessa ja suomalaisen koulun kehittämisessä. Metsä on nähtävä puilta tässäkin asiassa. Arviointi ja sen kehittäminen tulee olemaan keskiössä koulun kehittämisessä. On pohdittava tarkoin ja jatkuvasti mitä, miksi ja miten arvioimme. On kyseenalaistettava vallalla olevia käytänteitä jo lähtien siitä, miksi annamme jouluna ja keväänä lapsille paperisen todistuksen. Onko tämä tarpeellista ja alkuunkan tarkoituksenmukaista? Ovatko kokeet riittävä mittari oppimisen kuvaamiseksi? Milloin numero kertoo oppimisesta paremmin kuin sanallinen arviointi ja toisinpäin? Muutamia kysymyksiä tässä esittäen.


Lopuksi

Loppujen lopuksi opsin omaksuminen ja koulun kehittäminen perustuvat meidän jokaisen tahtoon kehittää omaa pedagogista ajattelua. Yksittäiset didaktiset menetelmät, niksit tai innovaatiot ovat tärkeitä löytöjä tai "keksintöjä" jokaisen koulun tai opettajan ammatillisen kasvun polulla, olkoot ne sitten uusia tai ikivanhoja keksintöjä. Ne eivät sinänsä ratkaise koulun kehittymistä mutta ovat yksilön ja ehkä myös kouluyhteisön kannalta tärkeitä. Ajattelun kehittäminen, oman käyttöteorian kehittäminen ja asenne uuden oppimiselle ratkaisevat. Ei ole olemassa sinänsä oikeaa tai väärää tapaa ajatella koulusta, opetuksesta, arvioinnista, laaja-alaisuudesta tms. Ei ole innovaatiota tai pedagogisen ajattelun gurua, joka tuo ratkaisun ja sovelluksen koulun kehittämiseksi. Ratkaisu on opettajassa itsessään ja hänen ajattelussaan, opettajan rohkeudessa suunnitella ja toteuttaa, onnistua ja erehtyä. Opettaja tai koulu eivät voi mennä opetuksessaan pahasti pieleen tai ajatella väärin, kun kaikki käytänteet johdetaan ja toteutetaan altruistisesti oppilaan ja kouluyhteisön hyvinvointi ja hyvä kasvu ensisijaisena tavoitteena.