sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tulevaisuuden inklusiivisessa koulussa laaja-alainen oppiminen ja osaaminen ovat lapsen hyvän kasvun mahdollistajia #Educa2018

Pääsin ilokseni osallistumaan viikonvaihteen Educa-messuille. Hyvä reissu. Virkistävä ja ajatuksia herättävä. Kuuntelin kiinnostuksella mm. Martti Hellströmin juontaman "Mission possible: kaikille sopiva koulu" sekä Jaakko Salon juontaman "Suomalainen koulu vuonna 2030?". Lisäksi osallistuin puhujana Karvin paneeliin "Laaja-alaisuus - oppimisen ja opettamisen haaste vai mahdollisuus vuorovaikutukselle?" Hanna Sarakorven, Hannele Cantellin sekä Hannu Rainermanin seurassa. Seuraavassa muutamia ajatuksia näistä tilaisuuksista. Tilaisuuksissa puhujat esittivät paljon hyviä näkemyksiä teemoihin liittyen. Tässä postauksessa en siteeraa suoraan näitä ajatuksia ja siksi teksti ei anna suoraa kuvaa tilaisuuksien sisällöistä. Pohdin aiheiden ääreltä mieleen noussutta yleisesti.


Inklusiivinen koulu rakentuu lapsen kasvun tarpeiden tunnistamiselle

Suomessa on kymmeniä erityiskouluja ja inklusiivinen koulu on edelleen vain tavoite, johon sälyttyy monenlaisia kysymyksiä, huolia ja jopa ennakkoluuloja. Erityisopettaja Maija Gustafson kiteytti problematiikkaa osuvasti toteamalla, että on nähtävä mahdollisuuksia mahdottomuuksien sijasta. Hän painotti, että kyse on ensisijaisesti asenteista ja tahdosta, ei niinkään resursseista. Rehtori Ville Laivamaa esitteli puheenvuorossaan ratkaisukeskeisen toiminnan vaikuttavuutta yhtenä pedagogisena käytänteenä muun muassa inkluusion edistämiseksi. Laivamaa nosti esille myös erittäin tärkeän ja ajankohtaisen huolen erityislasten yksinäisyyden kokemuksesta. Keskustelu eteni luonnollisesti ja aiheellisesti resurssikeskusteluksi: enemmän rahaa, enemmän opettajien koulutusta jne. Vanhempien ääntä aiheeseen toi Me osalliset ryn puheenjohtaja Susanna Lehti. Vanhemman huoli liittyy usein kohtaamiseen ja arvostamiseen sekä siihen, että ajattelemme perinteisesti vammaisen lapsen koulutuksen polun sellaiseksi, jonka päässä häämöttää ei-vammaisten määrittämät ammatit. Vanhemmat kokevat lasten osallisuuden yleisopetukseen tärkeänä, joskin tähän sälyttyy paljon huolta: joutuuko lapsi syrjään ryhmästä, kiusatuksi.

Uskallan ottaa aiheeseen kantaa kahden vammaisen lapsen isänä. Erityisluokkia tarvitaan tulevaisuudessakin. On aina katsottava ensisijaisesti lapsen etua. Me vanhemmat olemme tärkeässä roolissa: tunnemmeko lapsemme tarpeet, olemmeko hyväksyneet lapsen vammaisuuden ja erityisen tarpeen oppimisen ja kasvun tuelle? Lapsen vammaisuuden hyväksyminen on vaativa paikka meille jokaiselle vammaisen lapsen vanhemmalle mutta erittäin tärkeää lapselle. Hyvän ja psyykkisesti tasapainoisen kasvun perusta on siinä, että saamme kokea tulevamme rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olemme tähän maailmaan sattuneet syntymään. Kuinka pystymme vanhempina tuntemaan lapsen todellisen olemuksellisuuden ja hyvän kasvun tarpeet, hyväksymään tämän ja tukemaan lasta tässä luontaisen olemuksellisuuden suunnassa? Inkluusiota on ajateltava aina lapsen hyvän kasvun tarpeiden näkökulmasta.

Lapsella on oltava oikeus oppimisen ja kasvun tukeen. En pidä kehitysvammaisen lapsen tai paljon tukea tarvitsevan lapsen kannalta täysin inklusiivista koulua hyvänä. Mutta en pidä lapsen kannalta hyvänä myöskään eristämistä erityiskouluihin. Lapsella on oltava mahdollisuus pieneen ryhmään ja rauhaan mutta myös mahdollisuus yleiseen ikäistensä lasten ryhmään. On asioita, tilanteita, oppiaineita tai aiheita, jolloin lapsen on tärkeää saada osallistua yleisopetukseen koulussa. Mutta on myös asioita, jolloin lapsen on saatava osallistua tutun ja turvallisen pienryhmän toimintaan.


Inkluusio ja laaja-alaisuus oppimisessa sekä oppimisen arvioinnissa ovat tie tulevaisuuden kouluun

Saku Tuominen ja Martti Hellström pohtivat,
millainen suomalainen koulu on vuonna 2030
Aivan samalla tavalla kuin koulun laaja-alaiset tavoitteet ovat osaltaan kehittämässä koulua tulevaisuuteen, on myös inkluusio tie ja matka tulevaisuuden kouluun. Koulun vallitseva peruseetos, jossa korostuvat tarkat oppisisällöt, niiden mahdollisimman tarkka ja yhdenvertainen arviointi yksilön kannalta katsottuna, on este koulun kehittymiselle. Niin kauan kuin peruseetos korostaa yksilön yksilöllistä suoriutumista ja etenemistä koulussa, on arviointi helpompaa ja toimivampaa tehdä niin kuin on tähänkin saakka tehty, ja oppilaat ovat järkevää ja toimivaa jakaa ikäkauden sekä taitojen ja kehityksen mukaisiin opetusryhmiin. Voisi ehkä kärjistäen sanoa, että mikään resurssi ei ole riittävä tällöin koulun kehittämiseksi. Kuulostaa toivottomalta mutta uusi opetussuunnitelma sisältää paljon hyviä elementtejä, joita hyödyntämällä voidaan ratkaista tämä yksilöllisyyden korostamisen aiheuttama "pirullinen dilemma". Dilemma asettaa vastakkain myös perustaitojen oppimisen ja laaja-alaisten taitojen omaksumisen sekä näiden arvioinnin.

Suomalaisen koulun tulevaisuutta käsittelevässä keskustelussa Martti Hellström toi eräässä lauseessaan esille sen, kuinka jossain koulussa perustaitojen ja soveltavien taitojen ongelmaa oli ratkottu onnistuneesti: aamupäivä opiskeltiin oppiaineita, niiden sisältöjä sekä perustaitoja (lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan) ja iltapäivällä sovellettiin taitoja erilaisin projektein ja toiminnallisin työtavoin. Hyvä ratkaisu! Olen jossain yhteydessä esittänyt ratkaisuksi tähän jaksotusta: keskitytään tietty aika oppiaineisiin ja perustaitojen oppimiseen ja sovelletaan tämän jälkeen opittuja asioita käytäntöön yhteistoiminnallisin projektein (ks. Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, oppiainejakoisuuden ja aihekokonaisuuksien "pirullisen dilemman" yhteensovittaminen). Karvin paneelikeskustelu luotasi omissa ajatuksissani tätä aihetta: miten omaksumme opsin laaja-alaisuuden idean osaksi koulutyötä ja kuinka opimme arvioimaan lapsen oppimista ja kasvua laaja-alaisesti, hukkaamatta perustaitojen omaksumista? Keskustelu oppimistuloksista ja suomalaisten nuorten tietojen ja taitojen heikkenemisestä johtaa helposti "paluu perustaitoihin -ajatteluun", mikä on aito riski uuden opsin käyttöönottamisessa ja suomalaisen koulun kehittämisessä. Metsä on nähtävä puilta tässäkin asiassa. Arviointi ja sen kehittäminen tulee olemaan keskiössä koulun kehittämisessä. On pohdittava tarkoin ja jatkuvasti mitä, miksi ja miten arvioimme. On kyseenalaistettava vallalla olevia käytänteitä jo lähtien siitä, miksi annamme jouluna ja keväänä lapsille paperisen todistuksen. Onko tämä tarpeellista ja alkuunkan tarkoituksenmukaista? Ovatko kokeet riittävä mittari oppimisen kuvaamiseksi? Milloin numero kertoo oppimisesta paremmin kuin sanallinen arviointi ja toisinpäin? Muutamia kysymyksiä tässä esittäen.


Lopuksi

Loppujen lopuksi opsin omaksuminen ja koulun kehittäminen perustuvat meidän jokaisen tahtoon kehittää omaa pedagogista ajattelua. Yksittäiset didaktiset menetelmät, niksit tai innovaatiot ovat tärkeitä löytöjä tai "keksintöjä" jokaisen koulun tai opettajan ammatillisen kasvun polulla, olkoot ne sitten uusia tai ikivanhoja keksintöjä. Ne eivät sinänsä ratkaise koulun kehittymistä mutta ovat yksilön ja ehkä myös kouluyhteisön kannalta tärkeitä. Ajattelun kehittäminen, oman käyttöteorian kehittäminen ja asenne uuden oppimiselle ratkaisevat. Ei ole olemassa sinänsä oikeaa tai väärää tapaa ajatella koulusta, opetuksesta, arvioinnista, laaja-alaisuudesta tms. Ei ole innovaatiota tai pedagogisen ajattelun gurua, joka tuo ratkaisun ja sovelluksen koulun kehittämiseksi. Ratkaisu on opettajassa itsessään ja hänen ajattelussaan, opettajan rohkeudessa suunnitella ja toteuttaa, onnistua ja erehtyä. Opettaja tai koulu eivät voi mennä opetuksessaan pahasti pieleen tai ajatella väärin, kun kaikki käytänteet johdetaan ja toteutetaan altruistisesti oppilaan ja kouluyhteisön hyvinvointi ja hyvä kasvu ensisijaisena tavoitteena.