tiistai 13. joulukuuta 2016

Oppiminen ei rajoitu vain kouluun - tunnistetaan ja tunnustetaan tämä paremman kasvun tukemiseksi!

Maarit Korhonen kirjoittaa blogitekstissä "Meillä on yhdeksän vuotta aikaa" nuorten huolestuttavasta psyykkisestä tilasta. Liki 20 prosenttia lapsista tarvitsee tukea psyykkiseen jaksamiseensa. Hän toteaa, että kun syrjäytyneiltä nuorilta on kysytty, mikä heille on aiheuttanut syrjäytymisen, on vastaus valtaosalla ollut "koulu". Oppimisvaikeudet ovat usein syrjäytymisen taustalla ja koululla ei ole riittävästi voimavaroja, eikä aina taitoakaan tukea lapsia vaikeuksien voittamisessa. Korhonen esittää ratkaisuksi mm. järjestöjen tai nuorisotyön mukaan ottamista kouluun ja tarjoamaan kasvua tukevaa toimintaa koulupäiviin niille lapsille, joiden perheiden taidot tai voimavarat eivät ole riittävät lapsen kasvatustehtävässä. Tärkeä näkökulma. Minulle juontuu Korhosen kirjoituksesta ajatus koulun oppimista koskevan ajatuksen laajentamisesta koulupäivän ja koulurakennuksen ulkopuolelle. Kirjoitin eilen blogiin tekstin Viron Pisa-menestyksestä. Tuohon tekstiin viitaten kysyn, voiko oppiminen olla harrastus ja missä määrin on järkevää rajata oppimista koskemaan vain koulua. Voiko koulu kehittää kykyään tunnistaa oppilaiden koulun ulkopuolella opittua ja tunnustaa tämä myös osaksi kouluoppimista? Kyse ei ole yksistään koulun kerhojen tai seuratoiminnan parissa tapahtuvasta toiminnasta vaan omaehtoisesta ja vapaasta, yksin tai kavereiden kanssa tehdystä toiminnasta tai harrastuksesta. Pidän aihetta tärkeänä, koska katsoisin opitun tunnistamisen ja tunnustamisen jo peruskoulusta alkaen olevan yksi tehokas keino oppilaiden osallistamiselle sekä yksilöllisten vahvuuksien, taitojen ja potentiaalin esiin nostamiselle. Didaktista termistöä käyttäen kyse on myös oppilaan tuntemuksesta.

Formaalin ja informaalin, koulussa ja koulun ulkopuolella opitun välinen suhde.
Alakouluikäinen lapsi oppii koulussa noin 20 prosenttia ja loppu oppiminen
tapahtuu koulun ulkopuolella

David Hood (2015) toteaa koulun olevan kuin liukuhihna, jota tuetaan ylläpitämällä koulun yhden paradigmaa: “one teacher, teaching one subject to one class of one age using one curriculum at one pace, in one classroom for one hour” Yksi keino murtaa tätä paradigmaa, joka aiheuttaa esim. Korhosen blogissaan kuvaamia ongelmia koulussa, on tunnustaa:
  1. oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokassa, koulussa ja opettajan opettamana (ks. kuvio yllä), 
  2. ja tunnistaa tämä opittu osaksi lapsen ja nuoren oppimista ja vahvistaa lasten "akateemista heräämistä" eli myönteistä asennoitumista oppimista, omia taitoja sekä valmiuksia ja sitä kautta myös koulua kohtaan. 
Oppiminen voi olla ja siitä voi tulla lapselle ja nuorelle harrastus, kun huomataan ja kannustetaan huomaamaan, kuinka paljon kouluajan ulkopuolella on mahdollisuuksia oppia ja kehittää itseään myös koulumenestyksen näkökulmasta. Se, että merkityksellinen oppiminen määritetään koulussa ja oppitunneilla tapahtuvaksi, voi ajatella estävän lasten akateemista heräämistä, jolla tarkoitan innostuksen syttymistä oppimista ja koulua kohtaan. Viron kouluissa kerhot tuntuivat toimivan tällaisina heräämöinä. Meillä vapaa-aika halutaan erottaa jopa tiukastikin kouluista - ainakin kello 17.00 jälkeen. Sen sijaan lapsia ja perheitä pitäisi herätellä harrastamaan oppimista ja koulujen tehtävänä on tällöin tunnistaa ja myös tunnustaa koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen tärkeäksi osaksi koulutyötä ja lapsen akateemisen polun rakentumista, muodostuipa tuo polku millaiseksi hyvänsä aikuisena. Aikanaan opettajana huomasin liikunnan harrastamisen osalta hieman saman tyyppisen ilmiön: lapsille oli kehittynyt vahva illuusio siitä, että esimerkiksi hyvä jalkapalloilijan alku voi olla vain, jos pelaa jalkapalloa jossain seurassa. Omaehtoista toimintaa vapaa-ajalla ei tunnuttu pidettävän merkityksellisenä.


Lopuksi

Muistan omalta kouluajalta sen, kun "harrastin oppimista". Koulussa olisi voitu antaa harrastaa näitä asioita ja jonkin verran sisällöt niitä sipaisivatkin mutta "yhdellä tunnilla, yhdessä luokassa jne." asioiden käsittely oli vain hätäistä raapaisua. FyKen alkaminen yläluokilla käynnistyi suurin odotuksin mutta pettymys oli suurempi, kun toiminta oli lähinnä sitä, että luokka katsoi kun opettaja demonstroi edessä. Omalla ajalla herännyt innostus kemiaan ja fysiikkaan lopahti nopeasti, jolloin näistä tuli vaikeita ja inhottuja oppiaineita. Harrastin vapaa-ajalla myös elektroniikkarakentelua (80-luku) mutta koulussa ei ollut viitettäkään tällaiseen. Harrastin kivien keräilyä mutta koulussa aihetta sivuttiin maantiedon tunnilla nopeasti, koska oppikirjoissa oli paljon läpikäytävää. Luin paljon mutta muita kirjoja, kuin koulussa hyväksi katsottu kirjallisuus oli. Koulussa muodostui jopa käsitys, että ne kirjat, joita mielellään luin, olivat kielen kehityksen ja oikeinkirjoituksen oppimisen kannalta jopa haitallisia. Ylipäätään vahvuudet olisi pitänyt löytää koulukirjojen ja ulkoisten sisältöjen lukemisesta ja ulkoa oppimisesta. Suhde kouluun muodostuikin jo alaluokilta alkaen melko negatiiviseksi, voimistuen yläasteelle siirryttäessä - monen ikätoverin tavoin. Toivottavasti 2020-lukua lähenevä koulu on muuttunut. John Deweyn sata vuotta vanhat ajatukset koulusta ovat relevantit tunnistaa yhä 2020-luvun kynnyksellä. Tämän mukaan opetuksen järjestämisessä tulee: a) hyödyntää lapsen luontaisia taipumuksia, b) kehittää lapsen oma-aloitteista toimintaa uudessa tilanteessa (to develop initiative in coping with novel situations) ja c) kehittää lapsen toimintaa persoonalliseen tiedonhankintaan. Mikä onkaan tähän parempi keino, kun mahdollistaa monet tiet hyvään oppimiseen myös kouluajan ulkopuolella sekä tunnistaa ja tunnustaa tämä opittu osaksi koulua.


Linkkejä


Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen

Pisa Suomi vs. Viro - oppimisessa on kyse motivaatiosta



2 kommenttia:

  1. Kun olen käynyt virolaisissa kouluissa, niin huomionarvoista on opettajien iso rooli oppilaiden ohjauksessa, he ovat hyvin sitoutuneita luokanvalvojan tehtäviin ja tuntevat oppilaansa. Yhteyttä otetaan koteihin ehkä enempi kuin meillä. Lisäksi koulun ja kodin yhteistyötä pidetään tärkeänä muutenkin. Ja kyllähän Virossa nähdään koulutuksen avaavan mahdollisuuksia, kilpailu tuntuu olevan turhankin kovaa. Paljon seuraa kulttuurista, jota ei voi kopioida, mutta kyllä siellä kannattaa käydä katsomassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Rauno. Sitoutuminen ja antatuminen tehtävään ovat erittäin tärkeitä, jota tuot esille. Ajattelisin, että tästä seuraa usein innostus. Innostusta on vaikea opettaa mutta se voi tarttua opettajasta oppilaisiin!

      Poista