torstai 19. tammikuuta 2017

Maailman Suurin Vanhempainilta - kodin ja koulun yhteistyöllä lapsen hyvään kasvuun ja oppimisen arvostukseen

Kajaanin Lyseo (kuva Marko Kuvaja)
Järjestimme 18.1.17 monen muun kaupungin ja koulun tavoin Maailman Suurimman Vanhempainillan myös Kajaanissa. Rehtorit suunnittelivat toimivan ratkaisun siten, että vanhempainilta järjestettiin Kajaanin Keskuskoululla koko kaupungin yhteisenä tilaisuutena. Tilaisuus myötäili suositeltua valtakunnallista konseptia (www.maailmansuurinvanhempainilta.fi)

Paikalla tilaisuudessa vanhempia oli noin kolmisen sataa ja eri koulut sekä luokka-asteet olivat hyvin edustettuina. Kouluilta tilaisuudessa olivat mukana peruskoulujen rehtorit sekä opettajia jokaiselta koululta. Harmillista on, että en ehtinyt napsimaan kuvia tilaisuudesta...

Ilta startattiin käyntiin Keskuskoulun rehtori Marjaana Aapakarin tervetulotoivotuksella. Omassa puheenvuorossani tein lyhyen katsauksen yhteiskunnan muutoksen ja koulun toimintakulttuurin kehittämiseen muutosta vastaavaksi. Halusin painottaa vanhemmille, että kaikki se hyvä, josta nykypäivänä nautimme, on koulutuksen tulosta. Siellä missä halutaan rakentaa uutta ja kehittää yhteiskuntaa, kehitetään ja arvostetaan koulutusta. Monet nykypäivän lieveilmiöt ovat puolestaan seurausta kouluttamattomuudesta ja merkki koulutuksen epätasa-arvon kasvusta. Koulutuksen tasa-arvon turvaaminen ja edistäminen onkin tärkein tavoite koulun kehittämisessä. Hyvä koulutus on yksilön hyvinvoinnin ja hyvän elämän tae.

Digipilotointia
Perusopetuksen tulosalueen johtaja Päivi Rissanen kuvasi puheessaan, mitä kaikkea hienoa kajaanilaisessa perusopetuksessa on tapahtunut. Ja hienoahan tapahtuu. Kouluja on peruskorjattu ja uudisrakennettu urakalla. Uusia peruskorjaushankkeita aloitellaan. Opetuksen kehittämiseen on panostettu hankkeiden turvin ja myös kaupungin omalla rahalla. Koulupäivän liikunnallistaminen sekä oppimisympäristöjen kehittäminen ovat olleet tässä paikalliset kehittämisen kärjet. Jaana Karin, Olli Vatasen sekä Ari-Pekka Steinin opetuksen käytänteitä esittelevät loistavat puheenvuorot kuvasivat tarkemmin koulujen toimintakulttuurin uudistuksen arkea. Liikkuva koulu -hankkeen käytänteet ovat vahvasti koulujen arjessa mukana, ja opetuksen digitaalisten käytänteiden omaksuminen hyvässä vauhdissa. Kehitettävää on erityisesti laitekannassa sekä langattomien verkkojen toimivuuden varmistamisessa.

Vesa Kaikkonen ja Salla Ventonen arvioivat vanhemman näkökulmasta lapsen opintietä ja koulun merkitystä. Sallan analyyttinen esitys pureutui pohtimaan kysymystä, mitä työelämä odottaa koululta. Vaikka yhteiskunnan muutos on valtaisa, eivät ihmisenä olemisen ja ihmiseksi kasvun tarpeet ole muuttuneet. Ihmisten on edelleen syytä omaksua laaja sivistyspohja ja näkemystä elämästä sekä ihmisyydestä. Esimerkiksi filosofialla, uskonnolla ja psykologialla oppiaineina on tässä merkitystä. Hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat kaiken a ja o. Sinnikkyys, hyvä asenne työtä kohtaan sekä toisten ihmisten kunnioittaminen ovat taitoja, joita tarvitaan myös tulevaisuudessa. Vesa Kaikkonen aloitti puheenvuoronsa muistelemalla omaa lapsuuttaan, jolloin riitti että oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Maailma oli tuolloin täysin toisenlainen kuin nykypäivän moniarvoinen ja -mutkainen maailma on. Yksi merkittävä muutos, joka yhteiskunnassamme on tapahtunut, on ollut se, että ennen jokainen kylän aikuinen huolehti jokaisesta lapsesta. Jos lasten toiminta ajautui huonoille teille, siihen puututtiin ja tällä tavalla jokainen aikuinen osoitti, että lapsista välitetään ja heistä huolehditaan. Koko kylä kasvatti ja loi lapsille tärkeän perusturvallisuuden tunteen. Nykyään perheet ovat usein yksin kasvatustehtävänsä kanssa ja siksi kodin ja koulun yhteistyön merkitys on entistä tärkeämpi. Kodin ja koulun yhteistyötä on jatkuvasti kehitettävä. Vesa painotti viestissään lapsen rakastamista ja hyväksymistä sellaisenaan kuin lapsi tarpeineen on. Välittämistä ja rakastamista osoitetaan elämällä tavallista arkea lapsen kanssa, kuuntelemalla ja olemalla kiinnostunut lapsen arjesta ja ajatuksista.


Lehtikankaan monitoimitalo valmistuu
Lopuksi

Kokemus Maailman Suurimmasta Vanhempainillasta oli myönteinen. Koulun liikuntasalissa järjestetty luentotyyppinen tilaisuus ei mahdollistanut keskustelua mutta silti vanhemmista ja opettajista huokui kiinnostus yhteistä kasvatustehtävää kohtaan. Tapahtuma on yksi keino rikastaa kodin ja koulun yhteistyötä ja se on konseptina myös hyvä keino edistää koulun ja oppimisen arvostusta. Koulumenestyksestä sinänsä siis viis! Keskeistä on oppimisen arvostuksen ja yleensä arvostavan asenteen kasvattaminen lapsissa. On opittava arvostamaan itseä ja toisia ihmisiä. On opittava arvostamaan koulua ja oppimista. On opittava arvostamaan työtä ja sinnikkyyttä. Arvostavan asenteen oppiminen riippuu meistä aikuisista. Meidän aikuisten on osoitettava tätä arvostusta lapsillemme niin kotona kuin koulussa. On muistettava, että oppiminen ja kasvu ovat kokonaisvaltainen asia ihmisen elämässä. Esimerkiksi oppiminen ei rajoitu vain kouluun, eikä kasvatus vain kotiin. Oppimista ja kasvua tapahtuu kaikkialla. Kotona tai vapaa-ajan harrastuksissa ja leikeissä opitut asiat ja tehdyt työt pitää oppia tunnistamaan ja tunnustumaan tulevaisuudessa yhtä arvokkaiksi tiedoiksi ja taidoiksi kuin koulussa opittu. Koulun ulkopuolista elämää on kytkettävä osaksi koulun todellisuutta. Oppiminen on ja siitä pitää tulla osa lasten elämää. Tällöin oppimisesta tulee myös innostavaa. Tämä meidän aikuisten on opetettava lapsille.


Linkkejä

Ilmiömäistä oppimista! Digipilotointia ja oppimisen pelillistämistä

Ops2016 ja yritysyhteistyö koulun toimintakulttuurin kehittämiseksi - STEP! askel eteenpäin taas

Oppiminen ei rajoitu vain kouluun - tunnistetaan ja tunnustetaan tämä paremman kasvun tukemiseksi!


tiistai 13. joulukuuta 2016

Oppiminen ei rajoitu vain kouluun - tunnistetaan ja tunnustetaan tämä paremman kasvun tukemiseksi!

Maarit Korhonen kirjoittaa blogitekstissä "Meillä on yhdeksän vuotta aikaa" nuorten huolestuttavasta psyykkisestä tilasta. Liki 20 prosenttia lapsista tarvitsee tukea psyykkiseen jaksamiseensa. Hän toteaa, että kun syrjäytyneiltä nuorilta on kysytty, mikä heille on aiheuttanut syrjäytymisen, on vastaus valtaosalla ollut "koulu". Oppimisvaikeudet ovat usein syrjäytymisen taustalla ja koululla ei ole riittävästi voimavaroja, eikä aina taitoakaan tukea lapsia vaikeuksien voittamisessa. Korhonen esittää ratkaisuksi mm. järjestöjen tai nuorisotyön mukaan ottamista kouluun ja tarjoamaan kasvua tukevaa toimintaa koulupäiviin niille lapsille, joiden perheiden taidot tai voimavarat eivät ole riittävät lapsen kasvatustehtävässä. Tärkeä näkökulma. Minulle juontuu Korhosen kirjoituksesta ajatus koulun oppimista koskevan ajatuksen laajentamisesta koulupäivän ja koulurakennuksen ulkopuolelle. Kirjoitin eilen blogiin tekstin Viron Pisa-menestyksestä. Tuohon tekstiin viitaten kysyn, voiko oppiminen olla harrastus ja missä määrin on järkevää rajata oppimista koskemaan vain koulua. Voiko koulu kehittää kykyään tunnistaa oppilaiden koulun ulkopuolella opittua ja tunnustaa tämä myös osaksi kouluoppimista? Kyse ei ole yksistään koulun kerhojen tai seuratoiminnan parissa tapahtuvasta toiminnasta vaan omaehtoisesta ja vapaasta, yksin tai kavereiden kanssa tehdystä toiminnasta tai harrastuksesta. Pidän aihetta tärkeänä, koska katsoisin opitun tunnistamisen ja tunnustamisen jo peruskoulusta alkaen olevan yksi tehokas keino oppilaiden osallistamiselle sekä yksilöllisten vahvuuksien, taitojen ja potentiaalin esiin nostamiselle. Didaktista termistöä käyttäen kyse on myös oppilaan tuntemuksesta.

Formaalin ja informaalin, koulussa ja koulun ulkopuolella opitun välinen suhde.
Alakouluikäinen lapsi oppii koulussa noin 20 prosenttia ja loppu oppiminen
tapahtuu koulun ulkopuolella

David Hood (2015) toteaa koulun olevan kuin liukuhihna, jota tuetaan ylläpitämällä koulun yhden paradigmaa: “one teacher, teaching one subject to one class of one age using one curriculum at one pace, in one classroom for one hour” Yksi keino murtaa tätä paradigmaa, joka aiheuttaa esim. Korhosen blogissaan kuvaamia ongelmia koulussa, on tunnustaa:
  1. oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokassa, koulussa ja opettajan opettamana (ks. kuvio yllä), 
  2. ja tunnistaa tämä opittu osaksi lapsen ja nuoren oppimista ja vahvistaa lasten "akateemista heräämistä" eli myönteistä asennoitumista oppimista, omia taitoja sekä valmiuksia ja sitä kautta myös koulua kohtaan. 
Oppiminen voi olla ja siitä voi tulla lapselle ja nuorelle harrastus, kun huomataan ja kannustetaan huomaamaan, kuinka paljon kouluajan ulkopuolella on mahdollisuuksia oppia ja kehittää itseään myös koulumenestyksen näkökulmasta. Se, että merkityksellinen oppiminen määritetään koulussa ja oppitunneilla tapahtuvaksi, voi ajatella estävän lasten akateemista heräämistä, jolla tarkoitan innostuksen syttymistä oppimista ja koulua kohtaan. Viron kouluissa kerhot tuntuivat toimivan tällaisina heräämöinä. Meillä vapaa-aika halutaan erottaa jopa tiukastikin kouluista - ainakin kello 17.00 jälkeen. Sen sijaan lapsia ja perheitä pitäisi herätellä harrastamaan oppimista ja koulujen tehtävänä on tällöin tunnistaa ja myös tunnustaa koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen tärkeäksi osaksi koulutyötä ja lapsen akateemisen polun rakentumista, muodostuipa tuo polku millaiseksi hyvänsä aikuisena. Aikanaan opettajana huomasin liikunnan harrastamisen osalta hieman saman tyyppisen ilmiön: lapsille oli kehittynyt vahva illuusio siitä, että esimerkiksi hyvä jalkapalloilijan alku voi olla vain, jos pelaa jalkapalloa jossain seurassa. Omaehtoista toimintaa vapaa-ajalla ei tunnuttu pidettävän merkityksellisenä.


Lopuksi

Muistan omalta kouluajalta sen, kun "harrastin oppimista". Koulussa olisi voitu antaa harrastaa näitä asioita ja jonkin verran sisällöt niitä sipaisivatkin mutta "yhdellä tunnilla, yhdessä luokassa jne." asioiden käsittely oli vain hätäistä raapaisua. FyKen alkaminen yläluokilla käynnistyi suurin odotuksin mutta pettymys oli suurempi, kun toiminta oli lähinnä sitä, että luokka katsoi kun opettaja demonstroi edessä. Omalla ajalla herännyt innostus kemiaan ja fysiikkaan lopahti nopeasti, jolloin näistä tuli vaikeita ja inhottuja oppiaineita. Harrastin vapaa-ajalla myös elektroniikkarakentelua (80-luku) mutta koulussa ei ollut viitettäkään tällaiseen. Harrastin kivien keräilyä mutta koulussa aihetta sivuttiin maantiedon tunnilla nopeasti, koska oppikirjoissa oli paljon läpikäytävää. Luin paljon mutta muita kirjoja, kuin koulussa hyväksi katsottu kirjallisuus oli. Koulussa muodostui jopa käsitys, että ne kirjat, joita mielellään luin, olivat kielen kehityksen ja oikeinkirjoituksen oppimisen kannalta jopa haitallisia. Ylipäätään vahvuudet olisi pitänyt löytää koulukirjojen ja ulkoisten sisältöjen lukemisesta ja ulkoa oppimisesta. Suhde kouluun muodostuikin jo alaluokilta alkaen melko negatiiviseksi, voimistuen yläasteelle siirryttäessä - monen ikätoverin tavoin. Toivottavasti 2020-lukua lähenevä koulu on muuttunut. John Deweyn sata vuotta vanhat ajatukset koulusta ovat relevantit tunnistaa yhä 2020-luvun kynnyksellä. Tämän mukaan opetuksen järjestämisessä tulee: a) hyödyntää lapsen luontaisia taipumuksia, b) kehittää lapsen oma-aloitteista toimintaa uudessa tilanteessa (to develop initiative in coping with novel situations) ja c) kehittää lapsen toimintaa persoonalliseen tiedonhankintaan. Mikä onkaan tähän parempi keino, kun mahdollistaa monet tiet hyvään oppimiseen myös kouluajan ulkopuolella sekä tunnistaa ja tunnustaa tämä opittu osaksi koulua.


Linkkejä


Opettajuus, tulevaisuus ja opettajien osaamisen kehittäminen

Pisa Suomi vs. Viro - oppimisessa on kyse motivaatiosta